Elämäni kahden kielen ja kulttuurin välissä

Kaksikielisenä kasvaminen on suuri rikkaus, mutta tie kasvuun voi olla välillä vähän kivistä. Muutin Nepalista Suomeen kuusivuotiaana ja aloitin heti ensimmäisen luokan täällä. Suomessa oli monta hyvää syytä, joiden takia isäni päätti jäädä juuri tänne opiskelemaan, kuten kehuttu koulutusjärjestelmä sekä erinomainen turvallisuustaso.

Kun muutin Suomeen, isääni jännitti, kuinka tulisin oppimaan suomen kieltä ja sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan. Suomea pidetään kuitenkin yhtenä maailman vaikeimpana kielenä.

Juuri siksi suomen kielen oppiminen oli minun ensisijainen tavoitteeni sekä koulussa että kotona. Koulussa onneksi oppimistani tuki englannin kieli, jota olin jo oppinut koulussa Nepalissa.

Vapaa-ajallani kirjoitin päiväkirjaa ja usein koulun jälkeen harjoittelin yhdessä äitini kanssa uusia suomenkielisiä sanoja ja ääntämistä. Isäni jutteli naapurin poikien kanssa ja pyysi heitä leikkimään ja opettamaan minulle suomea, koska minulla ei ollut suomalaisia kavereita.

Uuden kielen ja kulttuurin keskellä koin oloni usein hyvin yksinäiseksi. Ikävöin isovanhempiani ja serkkujani, joita tapasin lähes päivittäin Nepalissa. Lisäksi tietysti kaipasin vanhoja ystäviäni. Halusin vain jutella rennosti – ajattelematta jokaista sanaa.

Kielitaitoni kehittyi kovan työn ansiosta nopeasti ja ensimmäisen luokan jälkeen pystyin käymään peruskeskusteluja. Niinpä aloin hoitaa vanhemmilleni tulkkaamista monissa tilanteissa, kuten kaupassa ja autoin heitä suomenkielisten asiakirjojen kanssa parhaani mukaan.

Vähitellen suomen kielestä tuli minun vahvin kieleni. Kotona puhuin vielä perheen kanssa nepalia, mutta muuten suomen kieli täytti elämäni. Siirtyessäni ylemmille luokille tykkäsin viettää paljon aikaa lukien suomenkielisiä kirjoja ja lehtiä kirjastossa, kaverini olivat suomenkielisiä ja kirjoitin lehtikirjoituksia suomeksi. Huomasin ajattelevani usein kahden kielen sekoituksella – ja joskus jopa kolmen, kun englanti lasketaan mukaan.

Vahvimman kielen vaihtuminen oli ensiksi tietysti suuri ilon ja ylpeyden aihe. Olin onnistunut omaksumaan täysin uuden kielen käytännössä täydellisesti ja sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan. Vanhempana ylpeyden perässä hiipi kuitenkin pientä epävarmuutta ja jopa pelkoa. Mitä jos nepalin kielen taitoni heikkenee ajan myötä ja kadotan osan itsestäni? Mitä käy tuleville sukupolvilleni – pystynkö siirtämään kielitaitoa eteenpäin ja samalla porttia Nepalin kulttuuriin?

Nämä kysymykset ovat syventäneet ymmärrystäni siitä, kuka olen. Tiedän, että nepalin kieli ja kulttuuri ovat tärkeä osa minua eikä tämä tule muuttumaan. Vanhempana minulla on herännyt uudenlainen kipinä lähentyä yhä enemmän nepalin kieleen ja kulttuuriin. Olen huomannut, että tämä herääminen on tuttua monelle muullekin maahanmuuttajanuorelle. Vanhempana ymmärtää itseään ja omaa identiteettiään paremmin, mikä lienee syynä tähän ilmiöön.

Kaksikielisyys on avannut minulle paljon ovia. Se on opettanut minua ajattelemaan asiat kahdesta eri näkökulmasta ja tulkitsemaan asioita syvällisemmin. Kahdessa kielessä ja kulttuurissa varttuminen on opettanut minua ymmärtämään ihmisiä, joilla on erilaiset taustat ja elämäntavat. Se ei tehnyt minusta kahta versiota – se loi minuun ainutlaatuisia piirteitä, joista olen ylpeä.

Aayush Khadka